Kotikaruselli

Perhe-elämän pyöritystä johon kuusi lasta antaa tahdin - marssijärjestyksen määrävät kuitenkin vanhemmat

Esikoisen 13 v. synttäreihin on aikaa
Lilypie Baby Ticker

Isosiskon 11 v. synttäreihin on aikaa
Lilypie Baby Ticker

Tuuliviirin 9 v. synttäreihin on aikaa
Lilypie Baby Ticker


Lilypie Baby Ticker

Pipa
Lilypie Baby Ticker

Vauva-Taapero
Lilypie Baby Ticker

lauantaina, joulukuuta 03, 2005

Kiitos sotaveteraaneille

Turparulla kirjoitti hyvin ajankohtaisesta asiasta, onhan itsenäisyyspäivä ihan pian. Ilman sotaveteraaneja meillä ei olisi Suomea tällaisena kuin se nyt on. Nuo miehet ja naiset vuodattivat verta, hikeä ja kyyneleitä puolustaakseen rajojamme, monet antoivat henkensäkin... Pieni kansa taisteli ja piti puolensa ylivoimaista vihollista vastaan, ja minäkin sain syntyä Suomeen enkä Neuvostoliittoon. Siitä olen hyvin iloinen.

Sotaveteraanien määrä vähenee vuosi vuodelta, mutta vielä ehdimme muistaa heitä, joille kiitos kuuluu. He ovat ansainneet meidän kaikkien kunnioituksen, ja on vain oikeus ja kohtuus, että me avustamme heitä nyt!

Isänisäni on yksi vielä elossa olevista sotaveteraaneista. Hän oli nuori mies, oikeastaan poikanen kun käsky kävi lähteä. Hän teki velvollisuutensa. Sotavuosista isoisä ei kuitenkaan halua puhua, kerran murkkuikäisenä yritin jotain kysellä ja sain vastauksen ettei hän halua niistä ajoista puhua. Voin vain kuvitella miltä se tuntui... nähdä ystävien kaatuvan viereltä, haavoittuvan.. ampua itse päin toisia ihmisiä... nuo muistikuvat tuskin ovat hävinneet mihinkään, ja varmasti osaltaan tekivät isoisästäni hiljaisen ja aika paljon omiin oloihinsa vetäytyvän. Äidinisä kuoli jo ennen syntymääni, joten sieltäkään puolelta ei ole kukan kertonut kokemuksiaan, on vain se mitä olen lukenut ja katsonut dokumenttiohjelmista. Senkin perusteella voin sanoa, ettei sotaveteraaneja pidä unohtaa.

Millaista elämä oli neuvostovallan alla
Sen perusteella mitä virolainen ystävämme kertoi 1980-luvulla, sanoisin että ankeaa. Maasta ei saanut poistua ilman lupaa, jos luvan sai, oli palattava määräaikaan mennessä tai perhe saisi kärsiä. Puheita piti varoa, koskaan ei tiennyt kuka kuuntelee ja uhkana oli passitus Siperiaan. Kaupoissa ei ollut tavaraa. Andrejn perhe (vaimo, vaimon sisar ja anoppi) toivoi tuliaisiksi aina kun vanhempani Tallinnassa kävivät, terveyssiteitä ja tamponeita. Isä kerran oli kysynyt, että mitä he käyttävät kun siteitä ei ole - vastaus oli "me ottaa kaulaliina ja laittaa se housuun". Nyrkkipyykkiä siis riitti. Andrej sai muutaman kerran muutaman kuukauden viisumin tullakseen Suomeen töihin, ehtona oli, että viisumia haettaessa oli ilmoittaa osoite missä Suomessa aikoi asua. Vanhempani majoittivat näillä reissuilla Andrejn, ja palkallaan tämä sai ostettua kotiin viemisiksi kahvinkeittimen, imurin ym. kodinkonetta, käytetyn jääkaapin sai lahjaksi. Kuukauden palkka oli ruplissa omaisuus, ja lopulta Andrej sai säästettyä ansioillaan niin paljon, että pystyi ostamaan oman asunnon kerrostalosta. Kodinkoneet olivat haluttuja muidenkin mielestä, ja niinpä eräänä kauniina päivänä kun kukaan ei ollut kotona, oli heillä käynyt varkaita varastamassa kahvinkeittimen ja imurin... varkaat olivat menneet sisään oven läpi moottorisahan avulla - eikä kukaan naapureista muka ollut kuullut yhtään mitään. Tilalle Andrej laittoi teräsoven ja tuumasi, että seuraavan kerran saavat hakata seinään reiän jos kylään meinaavat tulla. Vanhempani kävivät vierailulla uudessa kodissa. Siisti pieni kaksio, mutta vessa löytyi rappukäytävästä - siellä äitini oli ollut ihmeissään kun "vessassa" olikin ollut vain reikä, ja siitä mennyt putki alas läpi talon. Siis sisähuussi kerrostalomallia.

Asepalveluskin oli toista kuin Suomessa. Andrejn mielestä Suomessa se oli leikkikoulua ;) Palvelusaika oli pitkä, ja aina oli joku taistelutanner, johon sotilaat sai heitettyä, niin että oli pelko hengissä selviämisestä. Eikä riittänyt, että piti pelätä luoteja, omia tovereitakin tuli varoa. Siitä Andrej sai opetuksen kun eräänä yönä eräs oli hiipinyt puukon kanssa kimppuun ja hengenlähtö oli ollut lähellä. Muistona on arpi. Ja minkä takia? Muistaakseni tämä toinen oli halunnut Andrejn ehjät kengät, siis ihan mitättömästä syystä oli valmis puukottamaan.

2 Comments:

  • At joulukuuta 03, 2005 6:46 ip., Anonymous RH said…

    Tärkeästä asiasta kirjoitit! Mun pappa, 92v, taas puhuu ja puhuu sodasta. Se on hänen tapansa käsitellä asioita. Kaikki ovat sitten tietysti kuulleet ne asiat tuhanteen kertaan, mutta kuuntelemme ne aina uudestaan.
    Pappa oli 26v, kun talvisota syttyi. Ei siis poikanen enää.

     
  • At joulukuuta 03, 2005 11:42 ip., Anonymous Liiolii said…

    Minun ukkini, joka olisi 100-vuotias, jos vielä eläisi, ei halunnut kertoa sodasta, vaikka kysyinkin. Koti jäi hänellä rajan taakse. Minusta tuntuisi hirveältä, jos pitäisi itse lähteä kotikaupungistani evakkoon pystymättä palaamaan sinne enää ikinä...

     

Lähetä kommentti

<< Home