12 vuotta sitten

Tänään on ollut aikaa taas vajota muistoihin, tai oikeastaan jo eilisiltana ekaa kertaa. 12 vuotta sitten minusta tuli ensimmäistä kertaa äiti! Ja muistan päivän kuin eilisen...

Kaikki alkoi jo 9.10. iltasella kun saunan jälkeen päätin oikaista muhkean olomuotoni sohvalle ja keskittyä tuijottamaan vain telkkaria. Hyvä kun sohvalle pääsin, melkein samantien n. klo 19.30, tuntui kuin joku olisi puukolla tuikannut selkään. Oli pakko nousta ylös, ja ihmettelin että mitäs se oli. Se meni ohi, joten ei kun taas pitkälleen.

Kymmenen minuutin kuluttua uusi tuikkaus, ja meikä tikkana ylös istumaan. Ja taas kymmenen minuutin kuluttua uusi. Siinä vaiheessa alkoi päässä raksuttaa, että hei, voisko nää olla jo "sitä", olihan viikkoja kasassa 40+5, ja samalla manasin kipua, joka oli kova puukoniskun tullessa. En voinut istua vaan minun oli käveltävä tai nojattava etunojassa eteenpäin lievittääkseni oloa.Puolen yön aikaan ajattelin suunnistaa sänkyyn ja koettaa nukkua. Ei siitä mitään tullut. Makuuasento oli myrkkyä supistuksen tullessa, joten nousin ylös. Mies taisi nukkua ainakin vähän. Sen mitä pystyi kun kävelin edestakaisin huoneesta toiseen puhkuen ja puhisten.

10.10.1993 klo 3 supistusten välit olivat 5 minuuttia, ja klo 4 oli pakko mennä suihkuun oloa helpottamaan. Mies nousi ylös keittelemään kahveja kun ei saanut nukuttua. Klo 7 olin jo aivan naatti käveltyäni 12 tuntia ympäri taloa, ja torkuin sohvalla kaikki supistusten välit. Klo 8 päätimme lähteä käymään aluesairaalassa katsomassa mikä tilanne oli. Totesin vielä, että voimme varmaan tulla takaisin kotiin jos mitään ei ollut tapahtunut.

Synnytysvastaanoton ovella sanoin kätilölle, että tämä on varmaan nyt menoa eikä meininkiä. Siltä kuulema näytinkin. Pikainen tutkimus osoitti kohdunsuun olevan 4 cm auki, joten kätilö ajoi karvat ja antoi peräruiskeen (oli tuskaa istua vessassa supistusten kourissa). Sitten minua kiikutettiinkin synnytyssaliin. Kolmesta synnytyssalista saimme keskimmäisen huoneen ja oli todella "kiva" ensisynnyttäjänä kuunnella toimintaa molemmista viereisistä huoneista ;) Niistä kuuluva huuto meinasi saada minut lähtemään karkuun, mutta toisaalta pian kuuluva vauvan itku taas iski tajuntaan sen, että kohta minullakin olisi todellakin vauva!! Ajatus oli päätä huimaava :) Kumpikohan meille oli tulossa - tyttö vai poika? Kätilö veikkasi vauvan syntyvän puoleen päivään mennessä kun kohdunsuu oli jo näin paljon auki.

Kivut olivat jo niin tuntuvia, että ilokaasu ja petidiinipiikki olivat tarpeen. Mies nappasi uteliaisuudesta ilokaasua kerran, sitten omin maskin itselleni. Makuuasennossa en voinut olla, joten istuin keinutuolissa ja tuijottelin ctg-käyrää, kuinka se piirteli vuoristoa paperille, ja oikein kovasti kun sattui, iskin kynteni Mies paran käteen. Kipu yltyi, ja aloin kyselemään epiduraalin perään. Anestesialääkäri laitettiinkin hakuun, mutta tuntui kuluvan ikuisuus ennen kuin tämä ehti kotoontaan paikalle. Niinpä n. klo 12 (johon aikaan kätilö siis oli veikannut kaiken olevan jo ohi) sain epiduraalin kohdunsuun ollessa 6 cm auki.

Aaaah, mikä helpotus :-)) Saatoin jopa levätä, ja melkein nukkuakin mutten malttanut. Epiduraali helpotti siis kipua hyvin, mutta toisaalta se teki ilkeän tunteen toiseen jalkaan - sellaisen kylmän ja inhottavan, siitä en tykännyt :P Mies sen sijaan torkkui keinutuolissa. Helpotusta kesti pari tuntia, sitten alkoi tärinä jaloissa ja sitä seurasi tunne, että kakattaisi. Lääkäri tutki tilanteen, 8 cm auki, en saisi lupaa ponnistaa. Yritin puhkua ja puhaltaa, mitä vain etten ponnistaisi vaikka tunne oli pakottava. Sain kohdunkaulanpuudutteen kun ilmoitin epiduraalin tehon loppuvan. Sitä ei enää lisättäisi näin loppuvaiheessa.

Ponnistuspakko vain yltyi. Lääkärin tehdessä tutkimuksen klo 15, kohdunsuu oli 9 cm auki, mutta vauva oli väärässä tarjonnassa. Meidän tulokkaamme oli utelias, ja tarjosi otsaa edellä! Halusi ilmeisesti nähdä minne oli tulossa ;-) Lääkäri antoi pudendaalipuudutuksen, jonka toivoi laannuttavan supistuksia sen verran, että vauva korjaisi asentoaan. Supistukset kuitenkin jatkuivat tiheinä, kipeinä ja pitkinä. Olin aivan puhkiväsynyt. Väsytti, sattui... ponnistutti, eikä ponnistuslupaa tullut. Kokeilin eri asentoja helpottaakseni oloa mutta ei. Kohdunsuun avautuminenkin oli pysähtynyt 9 cm:iin.

Aloin anelemaan sektiota. Tuntui etten jaksa enää. Olinhan valvonut koko yön ja kävellyt edellisestä illasta asti tuntitolkulla. Lopulta klo 19 lääkäri teki sektiopäätöksen ja huokasin helpotuksesta. Tosin oma työnsä oli pysyä kapean sängyn kyydissä matkalla leikkaussaliin kun supisti. Leikkaussalissa sain pihistyä vielä, että haluan nukutuksen, jos ei muuten niin kakkosnelosella taju pois ja äkkiä :-D Anestesialääkäri oli sama, joka oli laittanut epiduraalipuudutuksen, ja hän kysyi olenko varma nukutuksesta kun epiduraalikatetri oli kuitenkin paikoillaan eli puudutteen antaminen onnistuisi nopeasti. En kuitenkaan jaksanut enää odotella sen vaikutusta vaan halusin nukutuksen - ja sain sen...

...Niinpä (tunnin, kahden kuluttua?) heräilin aikanaan heräämössä aivan tokkurassa. Heti kun silmät sain auki, kysyin kumpi tuli. "Onneksi olkoon" sanoi hoitaja, "pieni poikahan se sieltä tuli". Poika, ajattelin. Minulla on poika! Sainkin pian kyydin osastolle, jossa Mies jo huoneessa odotteli vauva sylissään. Voi kuinka pieni, ajattelin kun näin hänet, pienen masuasukkini. Olo oli tokkurainen ja väsynyt, mutta mitat kysyin Mieheltä. Pieni utelias pikkuihmisemme painoi 3 790 g ja oli 51 cm pitkä :-) Syntymäaika oli klo 19.38 - melkein tarkalleen 24 tuntia siitä kun supistukset alkoivat täysillä. Totesin Miehelle, että jos vielä tulevaisuudessa tähän leikkiin ryhdymme, haluan ehdottomasti sektion ettei tarvitse kitua tuntikausia, vaikka palkinto olikin suloinen.

*huokaus*... oi noita aikoja. Mutta kummasti se mieli tosiaan muuttui ajan mittaan, en voi hyvällä muistilla kehua ;) Eikä tuo nyt niin paha kokemus ollut kuitenkaan - olen iloinen etten antanut tuon pelottaa, sen jälkeiset synnytykset ovat olleet helppoja.